"ILMAPIIRI on pohjalaiseen vaateliikkeeseen, Sofistiqueen, sijoittuva työpaikkaromaani, jonka tarina kietoutuu psyykkisesti häiriintyneen työntekijän, Anjan, juonittelujen ympärille. Varsinaisen tulituksen kohteeksi joutuu osaston esimieheksi ylennetty Sonja. Nuori neiti ei olisi halunnut yläpuolelleen naispuolista pomoa ja alkaa toimia kaiken sen moraalin, etiikan ja lain mukaan, jota vain villeimmästä viidakosta voi löytyä.
Pieni, paha nainen poistaa häikäilemättä ympäriltään henkilöt, joita ei tarvitse. Keinoja valittaessa ei sääliä tunneta. Läheisten ja työyhteisön piinaaminen saa mittasuhteet, jollaisia reaalielämässä harvoin näkee. Tarina perustuu paikoitellen tosielämän tapahtumiin.
Kirjailijan esittely:
Tervo Pia (os. Aho)
Rehellisenä ihmisenä tunnustan mitä nöyrimmin, etten ole eläissäni ahminut kirjoja.
Syy kirjailijaksi ”retkahtamiseen” piilee enemmän kyvyttömyydessäni ilmaista itseäni muulla tavoin tarpeeksi pohjamutia myöten.
Nautin asioiden pyörittelemisestä ja perusteellisesta analysoinnista. Mieheni vihaa tuota ominaisuuttani riidellessämme; hänen sanojaan lainatakseni siirtelen sontaa puolelta toiselle lainkaan väsymättä. Pilkunviilajaluonteeni pääsee jalustalle, kun saan tuoda itseni esiin pienin yksityiskohdin. Tiedän, että lukevalla ihmisellä on aikaa upota tarinaani. Saan päästää itseni valloilleen turhia säästelemättä ja häpeilemättä. Voin verhoutua taiteen vapauden väljään asuun ja sysätä vastuun lukijalle. Jos olen hieman roisi, suokaa anteeksi – sellainen minä olen!
Kirjoitin koulussa enimmäkseen pakinoita - vahingossa. Lähdin raapustamaan asiaa vakavalla ilmeellä. Olivathan aiheet musertavan yksitoikkoisia silloin yläluokilla, Äänekosken peruskoulussa. Tavoitteeni piparoitui kuitenkin väistämättä opettajan antamaan kirjalliseen arvosteluun, joka esseen lopussa seisoi aina samanlaisena: ”Hyvä pakina!”.
En siis tietääkseni osaa kirjoittaa millään muulla, kuin yhdellä tyylillä.
Se huolettaa minua, sillä aikomukseni on kertoa karmaisevia tarinoita todellisesta elämästä vielä monen kirjan verran.
Mieheni toimitti aikoinaan salibandyharrastajien omaa lehteä, Jälkipeliä. Sain kunnian ylläpitää omaa kolumnia, jota tuskin lajin harrastajat lukivat, mikäli halusivat lisätä lajitietouttaan. En tiedä salibandystä vieläkään mitään, jos urheilijanuorukaiseltani kysytään. Mutta lehdessä lähestyin lajia kuulemma järkyttävän kaukaa ja olin niin käsittämättömän pihalla, että se oli jopa hauskaa luettavaa.
Nykyisin olen hulluna kirjoittamiseen. Kuljen kaupungilla korvat ja silmät auki. Poimin sekä tietoisesti, että tiedostamatta yksityiskohtia pääkoppani muistioon. Sieltä ne sitten putkahtelevat tekstiin tarpeen tullen.
Ja muuten – jos joku luulee, että Tervot ovat kaikki hyviä kirjoittajia, voin väittää, että nimi ei ole enne. Opin ensin kirjoittamaan ja sitten vasta iskin miehekseni Tervon.
Lienee turha mainita, että tutustuimme aikoinaan toisiimme kirjeenvaihtokavereina."
Syy kirjailijaksi ”retkahtamiseen” piilee enemmän kyvyttömyydessäni ilmaista itseäni muulla tavoin tarpeeksi pohjamutia myöten.
Nautin asioiden pyörittelemisestä ja perusteellisesta analysoinnista. Mieheni vihaa tuota ominaisuuttani riidellessämme; hänen sanojaan lainatakseni siirtelen sontaa puolelta toiselle lainkaan väsymättä. Pilkunviilajaluonteeni pääsee jalustalle, kun saan tuoda itseni esiin pienin yksityiskohdin. Tiedän, että lukevalla ihmisellä on aikaa upota tarinaani. Saan päästää itseni valloilleen turhia säästelemättä ja häpeilemättä. Voin verhoutua taiteen vapauden väljään asuun ja sysätä vastuun lukijalle. Jos olen hieman roisi, suokaa anteeksi – sellainen minä olen!
Kirjoitin koulussa enimmäkseen pakinoita - vahingossa. Lähdin raapustamaan asiaa vakavalla ilmeellä. Olivathan aiheet musertavan yksitoikkoisia silloin yläluokilla, Äänekosken peruskoulussa. Tavoitteeni piparoitui kuitenkin väistämättä opettajan antamaan kirjalliseen arvosteluun, joka esseen lopussa seisoi aina samanlaisena: ”Hyvä pakina!”.
En siis tietääkseni osaa kirjoittaa millään muulla, kuin yhdellä tyylillä.
Se huolettaa minua, sillä aikomukseni on kertoa karmaisevia tarinoita todellisesta elämästä vielä monen kirjan verran.
Mieheni toimitti aikoinaan salibandyharrastajien omaa lehteä, Jälkipeliä. Sain kunnian ylläpitää omaa kolumnia, jota tuskin lajin harrastajat lukivat, mikäli halusivat lisätä lajitietouttaan. En tiedä salibandystä vieläkään mitään, jos urheilijanuorukaiseltani kysytään. Mutta lehdessä lähestyin lajia kuulemma järkyttävän kaukaa ja olin niin käsittämättömän pihalla, että se oli jopa hauskaa luettavaa.
Nykyisin olen hulluna kirjoittamiseen. Kuljen kaupungilla korvat ja silmät auki. Poimin sekä tietoisesti, että tiedostamatta yksityiskohtia pääkoppani muistioon. Sieltä ne sitten putkahtelevat tekstiin tarpeen tullen.
Ja muuten – jos joku luulee, että Tervot ovat kaikki hyviä kirjoittajia, voin väittää, että nimi ei ole enne. Opin ensin kirjoittamaan ja sitten vasta iskin miehekseni Tervon.
Lienee turha mainita, että tutustuimme aikoinaan toisiimme kirjeenvaihtokavereina."
 | ||
| Pia Tervo |
Tutustu teoksiin:
http://www.ksml.fi/viihde/kirjat/pia-tervo-ilmapiiri/589075
Kuvat ja teksti:
http://www.mediapinta.fi/isbn/978-952-235-213-2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti